Pääsimme edellisessä postauksessa pelätyn elokuun alun, ja kohta koko kuukauden, yli, ohi ja eteenpäin ilman yhdenkään laumalaisen menetystä! Myös syntymäpäiväni oli ja meni, itse elin tuolloin aivan normaalia torstaita kunnes kaverini viestitti minulle onnittelunsa. Noh, kuten jollekin tulin tuolloin sanoneeksi, ei minulla ole syytä juhlistaa vanhenemistani, tai sen puoleen juuri mitään muutakaan. Ainoa asia, joka teki tuosta päivästä yhtään sen ihmeellisempää kuin perus torstai, oli se, että koirat lähtivät loppuviikoksi hoitoon, ja laumamme uusin jäsen sai tuolloin täyteen kahdeksan elinviikkoa! 

Syy, miksi koirat alunperin lähtivät hoitoon, oli Suomen musiikkitaivaan kirkkaimman tähden jäähyväiskonsertti, jonka lisäkeikalle olin ykdeksän kuukautta aiemmin saanut liput, ja jota olin odottanut mutta samalla myös surrut. Kyytiongelmien, kaverin puuttumisen, flunssan sekä yleisen, hyvin korkean ahdistustilan vuoksi tuo keikka jäi minulta kuitenkin kokematta. Edellisen ja ainoan kerran olin nähnyt Cheekin neljä vuotta aiemmin 22.8. Helsingin Olympia Stadionin lisäkeikalla. Syyt, miksi tämä artisti on (ollut) minulle SE juttu, kantavat melkein 20 vuotta taaksepäin, mutta koska aihe ei varsinaisesti kuulu tähän postaukseen, jätän tarkemmat selittelyt tekemättä. Cheek kuitenkin oli ja tulee aina olemaan minulle iso artisti, mies ja musiikki syvällä sielussani. 

Tuo perjantai sai kuitenkin uuden merkityksen, kun lähdin junalla hakemaan pientä kiinanharjakoiran pentua Tampereelta. Olin nähnyt pennun ensi kertaa vasta kaksi viikkoa aiemmin. Pentu ei varsinaisesti ollut suunnitelmissa, mutta suurissa haaveissa kylläkin. Vaikka alunperin meninkin kasvattajan luokse vain "näyttämään itseäni", päädyin loppujen lopuksi tekemään ja allekirjoittamaan paperit pennusta jo tuolloin, ja siitä alkoikin pelko perseen alla elo.

Jos olet yhtään kuin minä: kokenut elämässäsi jatkuvaa tuomitsemista valinnoistasi, teoistasi ja sanomisistasi, tiedät, mitä tarkoitan, kun sanon pelkääväni kertoa pennusta juuri kenellekään. Viime perjantaihin asti pennun tulosta tiesi vain muutama ihminen, joista lukeutui pois jopa paras ystäväni. Tämä jos mikä kertoo sen pelon suuruudesta, joka vallitsi sisälläni, kun kyse oli pienimmästäkään pennun tuloon liittyvästä asiasta. Juurikin paras ystäväni oli syy, miksi vaihdoin paikkakuntaa hänen asuinkaupunkiinsa vuoden vaihteessa. Paras ystäväni on minulle ystävän lisäksi sisko, äitihahmo ja tuki sekä turva. Hän on minun YYA- sopimushenkilöni, minun järjen ääneni, ihminen, joka suunnilleen tietää mitä ajattelen tai tunnen pelkästään ääneni sävystä, ilmeestä tai olemustani katsomalla.

Mielestäni on aika surullista, että minulle itselleni iloinen asia on pakko yrittää pitää salassa eikä sitä voi kailottaa koko maailmalle, kuten mieli tekisi, sillä tämähän saisi aikaan vain valtavan paskamyrskyn siitä, kuinka "taas tuhlaan rahoja" eikä minulla "ole varaa" ja "eikö kolme koiraa ole jo ihan liikaa" jne. jne. jne. Toki tiedostan, että joillain näistä ihmisistä voi hyvinkin olla taustalla ajatus minun jaksamisestani, mutta luulen silti, että kovinkaan moni ei ymmärrä millainen voimavara pentu todellisuudessa on ja kuinka se pakottaa minua poistumaan kotoa muutenkin kuin lenkille, nostamaan itseni pois sohvalta ja stimuloimaan aivojani mm. koulusasioita miettiäkseni, kuinka valtavan ilon ja onnellisuuden pentu saa aikaan, vaikka se viekin voimia ihan yhtälailla kuin se niitä tuokin! 

Mutta niin. Vain ihminen itse tietää onko hankinnassa/ teossa/ sanomisissa enemmän haittoja vai hyötyjä, onko päätökset juuri hänen kannaltaan oikeita, ja voisin jopa väittää suurimman osan ehkäpä jopa laskelmoineen ja miettineen asioitaan, tekojaan ja valintojaan. Tiedän, ettei kaikki sitä tee, mutta mitäpä jos kuitenkin ensin kysyttäisiin ja lähdettäisiin ennemmi rakentavalle linjalle esim. keskustelemaan, kuin suoraan olettamuksiin ja tuomitsemiseen!?