06.08.2006- 01.08.2016

Maanantaina jouduin lopettamaan elämäni ensimäisen oman koiran, elämäni koiran. Poika oli jo puolisen vuotta asunut kaverini luona koska kotona se stressasi nuorista koirista ja kohinasta. Loppupeleissä tultiin tilanteeseen, jossa näkö- ja kuuloaistinsa menettävän koiravanhuksen eroahdistus uhkasi kaveriani häädöllä naapurien saatua siitä tarpeekseen sekä kaverini lasten isä uhkasi tehdä kaikkensa, jotta saisi lapset täysin itselleen ellei koira lähtisi. Tässä pattitilanteessa kaverini olisi lähtenyt etsimään koiralle uutta kotia, jota itsekin paniikissa mietin uutisen tapahtumista kuultuani. Mietin kuitenkin tätä elämässään kovia kokenutta, aistinsa menettävää, lähes hampaatonta pientä koiraa, ja kotia, jollaista se vaatisi, ja johon sen olisi stressaavaa sopeutua. Itkien ilmoitin kaverilleni, että eiköhän ole aika päästää poika peloistaan.

Vietin viimeisen yön ennen eutanasia- aikaa kaverini luona, sohvalla, koira peittoni alla nukkuen. Näin me kaksi nukuimme silloin, kun olimme nuoria ja meitä oli vain me kaksi. Tuo yö merkitsi minulle paljon! 

En lähde käymään viimeistä päivää läpi tarkemmin, sillä se tekee liian kipeää. Sen sanon, että sain kuunnella kuinka pienen miehen sydämensyke heikkeni, vaimeni ja viimein katosi. Sekä minä että kaverini itkimme koko toimenpiteen ajan ja pitkään sen jälkeenkin. Vilille oli kaivettu hauta valmiiksi kaverini parhaan ystävän talon takapihalle, jossa tuon ystävän edesmenneet lemmikitkin lepäsivät, ja joka oli Vilille tuttu ja turvallinen paikka. Ennen hautaamista kävimme ostamassa haudalle kukat ja lyhdyn, haudan lopullinen siistiminen ja koristelu jätettiin myöhempään ajankohtaan.

Tänään Vili olisi saanut täyteen täyden kymppinsä. Minulla oli eutanasiapäivän jälkeen jo muutama ihan "ok" päivä, mutta tänään repesin taas kyyneliin, kun Facebook muistutteli Vilin menneiden vuosien syntymäpäivistä. Tänään palaa Vilin kynttilä.