Hetken jo luulin innostukseni lakanneen bloggauksen suhteen, mutta asiaa mietittyäni tajusin, että kannan huonoa omatuntoa siitä, etten ole kirjoittanut ja purkanut itseäni. Viikonlopun jälkeen kaikki on ollut niin levällään, että olen hukkunut itseeni ja ajatuksiini, joten ei ihme, etten ole löytänyt sanoja uuteen artikkeliin- enkä vielä tiedä mitä tästäkään tulee!

Päätin, etten kirjoita päiväkirjablogia, mutta en näe tapaa kertoa elämästä masennuksen, ahdistuksen, itsetuhoisuuden yms. kanssa ellei postaukset sisällä edes hieman kertomusta arjestani. Sitäpaitsi kuka jaksaisi kiinnostua pelkistä tietoiskuihin ja tutkimus- sekä lääketietoon perustuvasta blogista (toki en vieläkään tiedä kiinnostaako tällainen "valitusblogikaan" ketään)? Kyllä, joihinkin asioihin on  hyvä antaa myös lääketieteen näkemys tai määritelmä, mutta jos katsoo esimerkiksi masennusta vain lääketieteen silmin, on näkemys asioista ehkä hyvinkin erilainen, kun vertaa sitä depressiopotilaan omaan näkemykseen.

 

Koko viikon isälläni on siis myllertänyt. Ajatukset, tunteet, kokemukset.. tuntuu kuin kaikki huutaisivat samaan aikaan eikä mistään saa tolkkua, missään ei ole järkeä. Olen ahdistunut hyvin pitkälti vähintään puolet vuorokaudesta niin, että se tuntuu kovemmin ja toisen puolet niin, että ahdistus tuntuu vähemmän. Joinain päivinä (kuten lähes joka päivä tällä viikolla) ahdistukseni on ollut niin kova, että se on aiheuttanut voimakaampia itsetuhon ajatuksia kuin normaalisti, myös rintaani on painanut, ja olen itkenyt tunteja joka päivä. Puolisoni varmistaa jatkuvasti: "Onko kaikki hyvin?", ja kun hän katsoo minuun enkä vastaa mitään vaan silmistäni valuu kyyneleet, hän vastaa omaan kysymykseensä kieltävästi, ottaa minut lähelleen, halaa, suukottaa, ja antaa minun itkeä itseään vasten minun valuttaessa räkää hänen paidalleen tai iholleen. 

Vaikka ahdistus on tuskaa ja täyttä helvettiä itselle, on silti pahempaa nähdä ja kokea se, miten se vaikuttaa rakkaimpiini. Puolisoni pelkää välillä lähteä työreissuilleen ja jättää minua yksin, sillä hän pelkää, että teen itselleni jotain. Hän miettii MINUN tuskaani töissäollessaan, tuntee syyllisyyttä siitä, ettei kykene auttamaan minua, tai jos vahingoitan itseäni, hän tuntee itsensä huonoksi koska ei ollut paikalla estämässä minua tai parantamassa oloani. Tämä taas tuottaa minulle enemmän kuin huonoa oloa, sillä en halua missään nimessä satuttaa rakkaitani, mutta kun kukaan ei ymmärrä, ettei viiltelyni liity heihin, vaan se on minun taisteluni omien demonieni kanssa! 

Osaltaan ehkä itsetuhoni vuoksi suhteet vanhempiini ovat tätänykyä lähes kuolleet. Viimeksi eilen itkin äitini takia, ja päätin, että jos hän ei kykene tai tunne tarvetta olla tukenani kaiken minulle tapahtuneen jälkeen, niin ehkä minun on yritettävä opetella selviämään ilman häntä. Vaikeaa tästä tekee se, että hän on ollut minulle se, jolta olen kysynyt neuvoa tai apua, mutta jonka kanssa en kuitenkaan koskaan ole syvällisemmin puhunut juuri mistään. Isäni ja minun välit tekivät äkkikuoleman melkolailla siinä vaiheessa, kun 2008 hankin Vilin, ja isäni heitti minut pihalle kodistamme. Tyttäreni syntymän jälkeen suhteemme on yrittänyt elvyttää itseään, mutta ei sitä silti ole kyetty (tai haluttu) palauttamaan.

 

Yllättävää; sain kuin sainkin aikaan tekstiä. En tiedä onko siinä mitään järkeä tai sopiiko otsikko tähän mitenkään, mutta tämän myötä voin aloittaa viikonlopunvieton rakkaani kanssa, kunhan olen käynyt juoksuttamassa koirat, ja hakenut hänet töistä sitten, kun sen aika on! Täytyy myös kirjailla tulevien postausten aiheita ylös aina sitämukaa, kun ideoita tulee.