"Kehu häntä päivittäin, ja kerro jatkuvasti kuinka hyvältä hän näyttää- hän ei usko vaan pyörittelee vain silmiään. Kutsu häntä lihavaksi- hän muistaa sen aina. Koska Elefantit eivät unohda." 

Facebookin uutissyötteissä vilahti kuva, jossa ylläolevaa lainausta vastaava teksti oli englanniksi. Huvituin. Minua on sanottu "armottomaksi läskiksi" yms. vain saivartelumielessä, kun olen itse haukkunut ulkonäköäni, ollut kuvottunut vartalostani tai huomannut pienetkin painonvaihtelut itsessäni. Todellisuudessa otan "Oletpa laihtunut!"- tai "Onko sulla anoreksia, kun olet noin laiha?!"- kommentit enemmän loukkauksena verrattaessa läskikommentteihin. En osaa ottaa kehuja vastaan, en osaa reagoida kehuihin muuten kuin vähättelemällä. Tästä huolimatta kaipaan kehuja ja varmistuksia siitä, että suoritukseni tai vaatteeni ovat hyvät, että on varmasti ok näyttää juuri siltä miltä olen päättänyt (tai joutunut) näyttämään. Tämän täytyy olla yltiöturhauttavaa läheisilleni. 

Minulla ei ole koskaan virallisesti diagnosoitu syömishäiriötä, mutta itse olen sellaisen vuosien aikana diagnosoinut. Aikanaan, yläastella, oli bulimia, nykyään jo kauan oireet ovat olleet enemmänkin määrittelemättömän syömishäiriön oireita; on oksentelua, ahmimista, syömisen tarkkailua, aterioiden väliinjättöä, kaloreiden laskua yms. Luulen, että olen "kehittänyt" syömishäiriön vain yksinkertaisesti siitä syystä, että olen fyysisesti niin huonossa kunnossa, etten millään kykene kuluttamaan tarpeeksi kaloreita liikunnalla tai muuten muokkaamaan vartaloani mieluisaksi, joten syömisen kontrollointi on ainoa keino pysyä tietyssä muotissa. Toki kun juuri mikään elämässä ei ole ollut omassa hallinnassa, niin syöminen tai syömättömyys on ollut tapa ottaa jotain omiin käsiin, ja päättää edes jostain itse. 

Tässäkin asiassa itsekritiikki ja huono omatunto ovat suuressa osassa, sillä en lähes koskaan pysty niin "hyvään" suoritukseen ruoan suhteen, kuin haluaisin tai mikä tavoitteeni milloinkin on. Syön aina liikaa, painoni on aina liian suurissa lukemissa, olen jatkuvasti pettymys itselleni. Toki pettymys on hyvinkin ymmärrettävää ja luonnollista, kun tavoitteet ovat niinkin korkeat kuin minulla, ja itsekontrolli tai kyky vastustaa houkutuksia ja mielihaluja niinkin heikko kuin minun. Tässä siis taas yksi osa jatkuvaan ahdistuksen oravanpyörään.

Palaan edelliseen postaukseen tilannepäivityksen verran: en saanut lähetettä osastolle, vaikka olin varautunut siihen. Pettymys, uskokaa tai älkää. Toisaalta, kuinka paljon aikaa ja mukavia asioita mieheni kanssa olisinkaan menettänyt jos olisin kirjautunut osastohoitoon! Sitäpaitsi osastolla minulle olisi kuitenkin aloitettu lääkitys taas, joten avohoidon kanssa sovittu uusi lääkekokeilu on käytännössä melkein sama. Kävimme lääkärin kanssa läpi listan lääkemerkeistä, joita minulla on vuosien aikana kokeltu. Lukema oli 11. Yksitoista eri lääkettä eikä yhdestäkään ole tullut vastetta. No, jos tämä uusi lääke viimein tekisi jotain, kunhan vain saisin sosiaalitoimesta yhteydenoton maksusitoomusta koskien, ja pääsisin hakemaan vajaa viikko sitten määrätyt lääkkeet. Ah, byrokratian ihanat kirteet!