Syksy on ihana. On luonnon väriloiston aika, ilma viilenee; on villasukkien aika. Iltaisin voisi polttaa kynttilöitä ja nauttia tulesta takan ääressä, jos olisi mahdollisuus näihin. Syksyllä usein ollaan myös kipeitä, mutta sitten on viinimarjamehun aika! Ei ole viinimarjamehun voittanutta!

Tänään heräsin yllätyksekseni seesteisenä. Hetken uhrasin pohdinnalle ahdistuksesta, ja siitä mihin se oli kadonnut, mutta sitten päätin nauttia tästä tyyneydestä myrskyisän viikon jälkeen. Päätin, että nyt, kun kerta olen kipeä, laitan päälle mukavat vaatteet, jalkaan villasukat, ja istuudun keittiöön nauttimaan eilen mummolasta hakemaani mustaherukkamehua. Lämpimänä tietenkin.

Tämänhetkinen mielentilani hämmentää minua. On outoa, kun ei ahdista. Tuntuu hassulta hengittää, olla valppaana ja tässä hetkessä, miettiä tätä kirjoitusta ilman, että miljoona muuta asiaa tunkee päälle samaan aikaan. Mitä tämä tällainen on? 

Olen ehkä näiden vuosien aikana jo niin turtunut siihen ahdistustilaan, että siitä on tullut minulle normi. Se vain on mielentilani ja tuntemukseni, osa minua. Kesällä oli muistini mukaan kaksikin viikkoa ilman alakulolisia tuntemuksia, ei edes notkahduksia, pelkkää tasaisentappavaa "normaalia". Tuolloin tunsin olevani hukassa, aivan täysin vierailla vesillä ilman karttaa tai kompassia! Silloinkin mietin, että olenko juuttunut ahdistuneeseen mielentilaani, että onko siitä tukahduttavasta tunteesta tullut vain niin kotoisa, että olen totaalisen pihalla, kun sitä yht' äkkiä ei olekaan.

Käytän kuitenkin tämän mielentilani hyväkseni muutenkin kuin villasukkien, mehun ja blogikirjoituksen kautta; mietin josko sitä joskus kykenisi opiskelemaan ja mahdollisesti saisi töitäkin, ja lähden mieheni ja koirieni kanssa ulos, puolisoni ukkia moikkaamaan!