Huhhuh, siitä onkin aikaa, kun viimeksi on tullut kirjoiteltua, ja on tätä kyllä kaivannutkin! Syy pitkään taukoon löytyy uudesta nettimodeemista sekä omasta saamattomuudestani sen kytkemisen tai edes paketin avaamisen suhteen.

Paljon on tosiaan ehtinyt tapahtua, mutta jos niitä lähtisi kerralla avaamaan, olisi kirjoitus niin pitkä ja puuduttava, etten edes itse pysyisi perässä, saati sitten lukija. Todennäköisesti en edes muista kaikkea tapahtunutta, joten kesken kirjoitusten saattanee ilmaantua uusia asioita, joita sitten lähdetään availemaan joko samassa tai erillisessä kirjoituksessa. Tulevien tekstien aiheet ovat osin vaikeita minulle, joten niiden purkaminen ja käsittely tekstin kautta tulee viemään minut henkisesti hyvinkin vauhdikkaaseen tunteiden vuoristorataan, ja ottavat osansa voimistani, joka sitten peilaantuu kotioloihin ja ehkä siihen, että voimat ja inspiraatio uuden aiheen kirjoittamiseen saattavat olla hukassa, ja voi viedä hetken, ennen kuin kykenen aloittamaan rallin uudestaan uuden aiheen kanssa.

Sen verran tästä hetkestä, että elän hyvinkin ristiriitaista aikaa. Mielialani ja melentilani vaihtelevat tiuhaan, kehoni on alkanut kipuilemaan, ja koko ajan rintaani painaa jokin, josta en saa selvää. Psyykkisen vointini taso toi minulle Kelan sairaseläkkeen jatkopäätöksen kahdeksi vuodeksi, ja tuo vointi yhdistettynä fyysisiin kiputiloihin, vaikeuttaa oloani tyttäreni kanssa. Tästä taas seuraa molemminpuoleinen ikävä, joka lapsella purkaantuu luonnollisesti kiukutteluna viimein minun kanssa ollessaan. Tämä kiukuttelu taas sitten rasittaa mieltä ja vie voimia, joten oravanpyörä on valmis. Onneksi lapseni isä on kuitenkin ymmärtäväinen näissä tilanteissa ja joustaa asioista ja omasta ajastaan ilman lasta niin, että jos minulle tulee seinä vastaan enkä (tietenkään) halua riskeerata romahdusta lapsen nähden tai tilanteen menenmistä räjähdysherkälle tasolle, niin voin ottaa yhteyttä lapseni isään ja hänen kanssaan sitten sommittelemme asiat niin, että tiukkoja tilanteita ei synny.

Se, että joudun itseni takia olemaan olemaan näin paljon erossa lapsestani, tuottaa minulle hirvittäviä omantunnon tuskia, lisää itsevihaani ja tekee minusta entistä herkemmän kaikelle. Välillä tunnen ihmisten luulevan, että en vain halua olla lapseni kanssa, ja pidän sairauttani tekosyynä. Hirveää! Kuka äiti haluaisi olla erossa lapsestaan? Itse haluan vain suojella pientäni, ja ajatella hänen parastaan, ettei hän joutuisi näkemään äidin romahdusta, kun jo valmiiksi aistii kireän, herkän ja heikon mielentilan.

Tähän lopuksi: on ihana nähdä, että nukkuvalla blogilla on riittänyt kävijöitä, ja toivonkin, että määrät lähtisivät nousuun, kunhan tästä pääsen taas kiinni tähän touhuun! Suuri kiitos teille kaikille, jotka olette vierailleet poissaoloni aikanakin!