Jotta lukijalla olisi edes pieni käsitys, keitä "me" ollaan, ketä laumaan ja blogin sivuosiin kuuluu, ajattelin, että olisi hyvä kertoa meistä jotain.

 

"Me" sisältää allekirjoittaneen, nuoren naisen (ja äiti- ihmisen) lisäksi muutamia nelijalkaisia, tarkemmin sanottuna koiria. Koirat ovat ne, joiden ansiosta olen vielä tässä. Tällä hetkellä kotona- asuva lauma koostuu yhdeksänvuotiaasta, kastroidusta kiinanharjakoirauroksesta sekä kahdesta nuoresta venäjänvinttikoiranartusta. Italianvinttikoiraurokseni muutti kesällä ystäväni luokse uroskoirieni välejä hiertäneiden hierarkiaongelmien sekä omien heikentyneiden voimavarojeni vuoksi. Vaikka rakkaan "ensivinttini" lähtö oli vaikea päätös, olen enemmän kuin kiitollinen ystäväni ja hänen perheensä avusta ja tuesta. Poika on ottanut paikkansa heidän laumassaan omakseen ja tiedän, että pikku- ukkelista huolehditaan. 

 

Mitä sitten teen koirieni kanssa?

Noh, harjakoirani on jo seniori- iässä, ja ollut elämänsä kotikoirana, tukena ja turvana. Se tuli minulle puolitoistavuotiaana kodista, jossa eli samanrotuisen narttukoiran kanssa. Vili oli tällöin vielä leikkaamaton, joten luonnollisesti nartun juoksuajat aiheuttivat ongelmia. Vili päätyi etsimään uutta kotia löytäen lopulta luokseni juuri (minulle) oikealla hetkellä. Tämän rasavillin kanssa on tultu koettua yhtä ja toista, välillä se on raastanut hermojani enemmän kuin liikaa, mutta vastapainoksi antanut sitäkin enemmän pyyteetöntä rakkauttaan, jonka vuoksi koirat ovat minulle niin suunnattoman tärkeitä. Vilin kaltaisen kovia kokeneen koiran kouluttaminen ja sen kanssa eläminen on opettanut minulle käytännössä kaiken sen, mitä olen kirjoista lukenut- ja enemmän!

Pikkuvintin kanssa aloitimme maastojuoksuharrastuksen koiran lähestyessä kolmen vuoden ikää. Kesällä tälle pirulaiselle tuli täyteen viisi vuotta, mutta tämän vuoden kisat jäivät kisaamatta kisakunnon puuttumisen vuoksi. 

Venakot ovat tällä hetkellä puhtaasti näyttelykoiria, vaikka maastotreeneissä ollaan käyty viehettä ihmettelemässä toisen kanssa muutaman kerran, toisen vasta yhdesti. Molemmat ovat kuitenkin erittäin kiinnostuneita -etenkin elävästä saaliista-, ja kyllä tytöt ovat sen vieheenkin perässä juosseet; vanhempi, kolmevuotias, jopa lyhyen harjoitusradan moottorivieheen kanssa. 

Päivittäin käymme puolisoni kanssa juoksuttamassa koiria joko aidatulla alueella tai hiekkamontuilla, ja välillä kotona aktivoidutaan nenän kanssa namiradan merkeissä, muutoin luiden tai aktivointilelujen kanssa. Hihnalenkit ovat vointini mukaan kuvioissa, välillä ahkerammin, välillä vähemmän. Lenkkeilyyn ei vaikuta pelkästään psyykkinen vointini, vaan myös fyysinen kykenevyys (tästä ehkä tarkemmin myöhemmin).

Niille, jotka ajattelevat kuinka huono omistaja olen, tai kuinka vastuutonta on ottaa koiria ellei pysty tarjoamaan niille niiden ansaitsemaa liikunnanmäärää hihnassa, niin voin kertoa, että kyllä tuntuu erittäin pahalta, etten pysty fyysisesti siihen, mitä haluaisin tai mitä minulta odotetaan!

 

Koirani ovat aihe, josta voisin pauhata lakkaamatta, mutta tällä hetkellä on ajatukset sen verran jumissa huonon yön jäljiltä, etten kykene fiksusti kirjoittelemaan esim. "näyttelysaavutuksista" tai siitä, millainen potentiaali kenelläkin olisi ja mihin, mitä haluaisin kenenkin kanssa tehdä, ja kuinka kukin (Viin lisäksi) minulle päätyi, joten jätän tällä kertaa aiheen tähän, ja palaan siihen sitten ehkä joskus myöhemmin, tai vastaan kysymyksiin jos niitä satutaan esittämään kommenttikentässä.