Aikaa on kulunut viime kirjoituksesta, ja ajatus siitä onkin kalvanut mieltäni jo viikonpäivät. Nyt vasta löysin hetken, jolloin kykenen rauhottumaan ja ehkä jollain tapaa keskittymäänkin uuteen päivitykseen. 

Aikani on kulunut hyvin pitkälti uuden lääkityksen tuoman muutoksen totutteluun sekä 17. päivä saapuneen tassuttelijan tulon valmisteluun. Yllätyin kuinka nopeasti uusi lääke alkoi antamaan vastetta, ja kuinka omituista on olla ilman minulle normaalia, ahdistunutta, oloa. On inhottavaa, kun olo on "normaali", tasaisempi! En tunnista tätä oloa omakseni, ja se ahdistaa omalla tavallaan. Tasainen olo on tuonut mukanaan myös kyvyn miettiä ja suunnitella asioita. En pidä siitäkään. Ajatukset tulevaisuudesta ja elämästä tulvivat nyt mieleeni jatkuvalla syötöllä, ja saavat minut stressaantumaan. Pidin enemmän siitä tilasta, kun en nähnyt itselläni mitään tulevaisuutta. Toki enhän nytkään näe tai koe, että saisin töitä ja pääsisin oikeasti kiinni elämään, mutta kaikki muut typerät ajatukset hämmentävät. On vaikea miettiä asioita, kun ei tiedä ovatko nekin vain sitä samaa hyvänolonhakua, joita aiemmat ideat ja toteutukset (virheet) ovat olleet!

Tämä "uusi olo" on lisännyt keskittymisongelmiani ja levottomuuttani. En kykene lukemaankaan enää, en jaksa keskittyä siihen, en pysty rauhoittumaan sohvan nurkkaan kirjan kanssa. Argh! Ahdistuksen poistuttua tunnen myös kadottaneeni inspiraationi runoiluun ja muutoinkin kirjoittamiseen. Nyt ymmärrän puheet niistä taiteilijoista, jotka kärsivät masennuksesta mutta eivät suostu syömään lääkkeitä koska ne "vievät taiteilijan heistä pois".

Hyvä puoli lääkityksen tuomissa muutoksissa on se, että olen kyennyt olemaan tyttäreni kanssa paremmin, että voimani ovat riittäneet hänen kanssaan ja että olen pystynyt aidosti nauttimaan yhteisestä ajasta ja puuhailemaan asioita hänen kanssaan! Mitä lapseeni tulee, rankaisen itseäni päivittäin siitä, että sairauteni rappeutti minut niin, että jouduin luovuttamaan päähuoltajuuteni lapseni isälle, ja nyt olen siinä roolissa, etten tiedä mitä heidän kotonaan tapahtuu, kuulen kuinka huonosti mm. tyttäreni vaatetuksesta pidetään huolta, ja kuinka häntä kuskataan paikasta toiseen, vaikka lapsi on jo muutoinkin sekaisin vanhempiensa alkuvuoden erosta, kesän hoitotilanteista, siitä, että näkee äitiään niin vähän, ja isä tekee niin paljon töitä, että lapsi melkein asuu päiväkodissa (minun käsitykseni asioista)! Haluaisin pystyä korvaamaan lapselleni kaiken sen, mitä hän on vointini vuoksi joutunut käymään läpi, antaa takaisin kaiken sen hukatun ajan, ja tekemään niin monia asioita toisin vauva- ajasta lähtien! Vihaan itseäni kaiken tämän vuoksi!