Ajatukset sekoittavat mieltäni taas vaihteeksi.. Mitä oikeasti haluan? Mitä minun kuuluu olla? Mitä olen? Kuka olen? Ei siis ole tullut romahduksenjälkeistä palautumista. Ahdistus jatkuu, viiltely ja itsetuhoisuus on lisääntynyt. Olen normaalia kireämpi ja ärtyneempi, ehkä juuri siksi, etten tiedä mitä ajatella, miten olla.

Olemme käyneet myös parisuhteessamme pientä vääntöä, joka on voinut osaltaan hieman vaikuttaa olooni, mutta pienten vääntöjen väleissä/ aikana olemme silti kyenneet säilyttämään läheisyytemme, ja syventämään tunteita toisiimme. Toivottavasti moemmat ovat oppineet myös jotain. Toki näin puolen vuoden yhdessäolon kohdalla onkin jo aika ottaa vääntöä ensimmäistä kertaa, ja ovathan asiatkin olleet suuria. On kuitenin ihana, että vääntö on nimenomaan vääntöä ja keskustelua, eikä huutoa ja tappelua, kuten aiemmassa suhteessa. Minun on kyllä rehellisyyden nimissä myönnettävä, että itse olen kerran tai pari korottanut ääntäni, jotta saisin patoutuneet tunteeni pihalle (tiedän ettei tämä ole mikään syy korottaa ääntään), ja on sanottava, että huomasin puolisoni ymmärtävän paremmin kuinka paljon kyseiset asiat oikeasti mieltäni painavatkaan.

Jotain rytmiä päiviini olen kuitenkin saanut sen jälkeen, kun uusi lisäys laumaamme muutti meille 17.11., ja puolisoni palasi töihin kahden viikon "isyyslomansa" jälkeen. Käyn päivittäin irtipito lenkeillä lauman kanssa, ja iltaisin - jos mies on kotona - hoidamme iltatoimet yhdessä. Uusi tulokas on lähentänyt välejämme toisiimme puolisoni kanssa sekä myös meidän molempien suhteita muihin koiriin. Uusi nelijalkainen olento lensi elämäämme Espanjan tarhalta, jonne se oli joutunut parin vuoden palomieskoirana toimimisen jälkeen, kun laitos joutui vähentämään koiramäärää. Poika on upea staffin ja podencon risteytys, joka on oppinut talon tavoille yllättävän kivuttomasti, ja jonka oppimispotentiaali on lyönyt minut ällikällä! Tästä tulee vielä erinomainen harrastekoira kunhan pääsemme kunnolla toimeen perustottelevaisuuden kanssa.