Elämäni rajoittuu hyvin pitkälti asuntomme seinien sisään. Sillon harvoin, kun tästä ahdingosta pääsee pois, etenkin, jos se aika ja paikka on sellainen, ettei koiristakaan tarvitse stressata, on olo helpottunut. Tällaisia tilaisuuksia sattuu kohdalleni TODELLA harvoin, joten se tunne, kun viimein pääsee irtautumaan kaikesta, on sanoinkuvaamaton!

Viime viikonloppuna lähdimme viettämään puolisoni isoäidin syntymäpäiviä Tampereelle. Juhlat olivat samalla eräänlainen sukukokous, jolloin tuoreena tulokkaana pääsin tutustumaan ja näkemään armaani sukua laajemmalti. Jo perjantaina veimme koirat hoitopaikkoihinsa, ja valmisteltuamme tarvaramme seuraavan päivän lähtöön, saimme viettää hieman yhteistä aika täysin rauhassa. Toki tapani mukaan olin stressaantunut koko illan,en ainoastaan juhlissa olevan esitykseni vuoksi, vaan myös rikkoutuneen juhlamekon takia (mekkoon sain onneksi ompelijan seuraavalle aamulle, ajoissa ennen lähtöämme!). Stressistä huolimatta yhteinen aikamme oli ainutlaatuista, ja arkistressin poisjäänti antoi minulle kevymmän olon.

Hotelli, juhlat, ihmiset, ilmapiiri ja jatkot kaikkinensa olivat mahtavat! Jopa päivänsankarille vartavasten kirjoittamani runo sai pelkästään hyvää palautetta, ja nosti pisteitäni suvun silmissä. Esiintymiskammoni sekä arkuuteni ja epävarmuuteni sosiaalisissa tilanteissa eivät tuntuneet näkyvän päällepäin, ja sainkin kokea monet hienot keskustelut useastakin eri aiheesta eri ihmisten kanssa. Kerroin hyvinkin avoimesti itsestäni, sairauksistani ja elämäntilaneestani muutenkin eikä kukaan tuntunut tuomitsevan minua, mikä tuntui hassulta, sillä oma sukuni puolestaan tuntuu tuomitsevan minut lähes kaikesta/ kaikessa.

Noh, yöunet jäivät juhlinnan vuoksi lyhyiksi, ja pitkään nautitun hotelliaamiaisen jälkeen oli hyvästien ja pakkaamisen aika. Onneksi olen sen verta järjestelmällinen, että laukku oli kutakuinkin lähtövalmiina jo edellisenä iltana muutamaa liikkuvaa osaa lukuunottamatta. "Pakkausajan" kykenin siis viettämään puolisoni siskon neljävuotiaan pojan kanssa peuhaten. Lähtö oli haikea, ja automatka uuvuttava, tunsin väsymyksen iskevän heti hotellihuoneen ovesta ulospäästyäni, mutta kotimatkalla kykenin onneksi nukkumaan.

Kotipihaan saavuttuamme se iski: olen täällä taas! Eikä! Ja koiratkin oli vielä haettava...

Nelijakaiset olivat kaikki onnellisia meidät nähdessään, mutta minut valtasi suunnaton ahdistus, kun suuntasimme kotiin, ja tiesin puolisoni töihinlähdön -ja arjen- taas alkavan. Vietin suuren osan illasta nukkuen, mutta varsinaiset yöunet aloitin vasta puoli yhden aikaan ja samat unet jatkuivat tauotta (ja ilman muistikuvia) pitkälle seuraavaan päivään.