Ei vain se, kun vuosia olet elänyt läheskin ilman ystäviä tai menoja, ympärillä vain seinät ja arki, vaan myös - ja etenkin- se, kun jää yksin. En tarkoita seurustelu- tai ihmissuhteiden päättymistä, vaan mm. sitä, kun jokatoinen ilta joudun luovuttamaan puolisoni vuorokaudeksi töihin, ja jäljelle jää vain tyhjyys. Tämä kuulostaa jonkun korvaan ehkä säälittävältä tms. mutta minulle se on iso asia, vaikka tasan tiedänkin, että taas seuraavana iltana saan mieheni kotiin eikä hän tässä välissä tee väärin mua kohtaan millään tavalla, vaikka soittelemme ja viestittelemme, tiedämme kumpikin toisen ajattelevan ja ikävöivän toista. Minulla on suuri hylätyksitulemisenpelko, ja se saa minussa aikaan valtavia ahdistuksen tunteita, kun joudun jäämään yksin.

Tämä aihe on nyt ollut voimakkaasti tämä viikon määrittäjä. Vointini on viime päivityksen jälkeen ottanut harppauksen kohti reunaa, olen jälleen aivan valmis hyppäämään, romahdan päivittäin. Sunnuntaina puolisoni vei minut ystäväni luokse yöksi töihin lähtiessään koska hän ei yksinkertaisesti uskaltanut jättää minua yksin. Eilen ystäväni taas vuorostaan tuli meille yöksi sillä vointini muuttui kotiinlähtöajan lähestyessä rennosta ja iloisesta hyvinkin ahdistuneeksi, jolloin taas ystäväni oli huolissaan, että alkukesän lääkeyliannostukseni tapahtuisi taas uudestaan. Olin helpottunut, sillä pelkään jopa itse jäädä itseni kanssa yksin.

Tänään lähdin aamusta viemään ystävääni kotiinsa, otin koirat mukaan, jotta puolisoni saisi levätä rauhassa, ja jotta voisin käydä juoksuttamassa koirat samalla reissulla. Suhteellisen tavallinen ja minulle "hyvä" olo kesti siihen asti, kun astuin kotimme takaovesta koirien kanssa sisään. Olin varautunut pitämään kiinni tarkoituksestamme lähteä asioille kunhan pääsen kotiin, mutta sitten tapahtui laamaantuminen. Kävin vain makaamaan olohuoneen matolle toisen ison koirani viereen ja itkin. Mietin kuinka asiani järjestäisin; kuinka hoitaisin koirien hoidon jos huomisen hoitoneuvottelun päätös olisi se, että päätyisin osastohoitoon. Mietin myös kuinka haluaisin vietää lapseni kanssa aikaa molemminpuolisen ikävän vuoksi, mutta koska en pärjää edes itseni kanssa, niin en millään kykenisi yksin olemaan lapselleni sitä mitä hän tarvitsisi, mitä hän kaipaisi. Kuinka paska äiti olenkaan, kuinka huono omatunto minulla onkaan tämän tilanteen vuoksi. Aiheutan rakkailleni vain tuskaa!

Tiedän hyvin pitkälti sen, kuinka huominen HONE menee. Lääkärini todennäköisesti sanoo, etten ole kotikuntoinen, ja että haluaisi kokeilla minulle taas uutta psyykenlääkettä. Tämän saman olen kuullun viimeisessä kolmessa hoitoneuvottelussani, ensimäisestä näistä kolmesta meninkin osastolle arviointiin lähetteen kanssa. Tällöin eksäni joutui puhumaan minut osastolle sisälle, ja hoitojakso kesti "hurjat" kahdeksan päivää. Viimeisessä HONEssa kuullessani, etten ole kotikuntoinen, ja että lääkäri haluaisi minut osastolle, sanoin, että viimeksikin minut jouduttiin puhumaan sisälle, että osastot ovat tupaten täynnä enkä minä ole tarpeeksi "huonossa kunnossa" osastolääkäreiden mielestä. Enkä senkään vuoksi olisi tuolloin voinut lähteä koska olin silloin vielä yksihuoltaja, enkä olisi saanut koiria hoitoon. Nyt tyttäreni asuu pääasiassa isällään vointini vuoksi, ja koirillekin saattaisi saada hoitopaikat. Ehkä. Joten nyt, kun pelkään itsekin itseäni, ja kun tilanteeni on niinkin heikko kuin on, olisin ehdottomasti valmis lähtemään osastolle, jos minut sinne vain hyväksyttäisiin.

Huomenna ollaan viisaampia tämän(kin) suhteen. Nyt on yritettävä kestää tätä yksinoloa.