En ajatellut, että näin kävisi, mutta luulen, että alitajunnassani kuitenkin tiedostin, että hyvä olo ei voi olla ikuista- ei koskaan ole kohdallani ollut. Inhoan hyvää oloa juurikin sen vuoksi, että kun siihen on tottumaisillaan, niin aivan yllättäen, ilman varoitusta, tapahtuu totaalinen romahdus! Kaikki se ihana ja kaunis, jota oli ehkä jo ehtinyt uskaltaa ajatella, katoaa ja jäljelle jää enää vain sama tuttu tyhjyys, itkuisuus ja ahdistus. Tosin tässä vaiheessa nämäkään tuntemukset eivät enää ole "tuttuja", vaan vieraita, inhottavia ja tuhoavia.

Minun romahdukseni tapahtui sunnuntaina, muutama tunti ennen kuin tyttäreni oli tarkoitus tulla viikoksi luokseni. Olin ollut hieman ahdistunut jo noin viikon verran, ja ilmapiiri kotonamme oli kireäksiaistittava. Nukuin lauantaiyön huonosti, pienissä pätkissä katsellen elokuvaa aina hereillä ollessani. Aamuseitsemän aikaan purskahdin itkuun, ja puolisoni yritti kysellä mikä minun on (hän itse oli ollut illalla asunnollaan pakkaamassa tavaroitaan, ja yöllä viettämässä aikaa ystäviensä kanssa). En kyennyt vastaamaan, ja nukahdinkin kyyneleet silmissä. Sunnuntaina alkuillasta tunsin ahdistuksen kasaantuvan sisälläni, ja olin itkuinen. Kävin savukkeella yrittäen helpottaa oloani, jonka jälkeen istuuduin läppärini ääreen ja laitoin minulle hyvin tärkeän, herkän kappaleen soimaan. Tunsin jo ulkonaollessani purkautuneiden kyynelien lisääntyvän, ja kun mieheni kuuli nyyhkytykseni, ja kappaleen, jota kuuntelin, hän tuli luokseni, otti minusta kiinni, puristi lujaa ja suukotti päätäni. Rojahdin kyljelleni ja ulvoin itkusta, yritin huutaa pahaa oloani pois. Kun mieheni poistui hetkeksi vamistelemaan kauppaanlähtöämme, otin spontaanin reaktion myötä mattopuukon laatikostostani ja viilsin muutaman osittain syvvänkin haavan käteeni. Kun mieheni lähti käyttämään koiria ulkona, soitin lapseni isälle ja kerroin romahduksestani sekä alavatsakivuistani ja siitä, etten tiennyt kykenisinkö olemaan tyttäreni kanssa koko viikkoa. Hän oli yllätyksekseni ymmärtäväinen.

Tyttäreni tuli meille sunnuntai- iltana kauppareissumme jälkeen, mutta voimani eivät valitettavasti riittäneet kuin keskiviikkoon asti. Tänään aamulla sain taas kuulla lapseni isältä sen saman vanhan virren siitä, kuinka hänen uusi naisystävänsä sentään "pystyy ja haluaa olla lapsien kanssa, toisin kuin tytön oma äiti!" (naisella itsellään on noin kaksivuotias tytär). Olen paska äiti, tiedän sen, ja kannan siitä syyllisyyttä ja taakkaa joka päivä. Lapseni isä tietää tämän mutta silti hän ei osaa päästää tuostakaan virrestä irti! Hänen on saatava satuttaa minua ja painaa minua jatkuvasti alas, edelleen, vaikka erostamme tulee ensi kuussa jo vuosi. Mikä siinä on?