Syy, miksi koirat alunperin lähtivät hoitoon, oli Suomen musiikkitaivaan kirkkaimman tähden jäähyväiskonsertti, jonka lisäkeikalle olin ykdeksän kuukautta aiemmin saanut liput, ja jota olin odottanut mutta samalla myös surrut. Kyytiongelmien, kaverin puuttumisen, flunssan sekä yleisen, hyvin korkean ahdistustilan vuoksi tuo keikka jäi minulta kuitenkin kokematta. Edellisen ja ainoan kerran olin nähnyt Cheekin neljä vuotta aiemmin 22.8. Helsingin Olympia Stadionin lisäkeikalla. Syyt, miksi tämä artisti on (ollut) minulle SE juttu, kantavat melkein 20 vuotta taaksepäin, mutta koska aihe ei varsinaisesti kuulu tähän postaukseen, jätän tarkemmat selittelyt tekemättä. Cheek kuitenkin oli ja tulee aina olemaan minulle iso artisti, mies ja musiikki syvällä sielussani. 

Tuo perjantai sai kuitenkin uuden merkityksen, kun lähdin junalla hakemaan pientä kiinanharjakoiran pentua Tampereelta. Olin nähnyt pennun ensi kertaa vasta kaksi viikkoa aiemmin. Pentu ei varsinaisesti ollut suunnitelmissa, mutta suurissa haaveissa kylläkin. Vaikka alunperin meninkin kasvattajan luokse vain "näyttämään itseäni", päädyin loppujen lopuksi tekemään ja allekirjoittamaan paperit pennusta jo tuolloin, ja siitä alkoikin pelko perseen alla elo.

Jos olet yhtään kuin minä: kokenut elämässäsi jatkuvaa tuomitsemista valinnoistasi, teoistasi ja sanomisistasi, tiedät, mitä tarkoitan, kun sanon pelkääväni kertoa pennusta juuri kenellekään. Viime perjantaihin asti pennun tulosta tiesi vain muutama ihminen, joista lukeutui pois jopa paras ystäväni. Tämä jos mikä kertoo sen pelon suuruudesta, joka vallitsi sisälläni, kun kyse oli pienimmästäkään pennun tuloon liittyvästä asiasta. Juurikin paras ystäväni oli syy, miksi vaihdoin paikkakuntaa hänen asuinkaupunkiinsa vuoden vaihteessa. Paras ystäväni on minulle ystävän lisäksi sisko, äitihahmo ja tuki sekä turva. Hän on minun YYA- sopimushenkilöni, minun järjen ääneni, ihminen, joka suunnilleen tietää mitä ajattelen tai tunnen pelkästään ääneni sävystä, ilmeestä tai olemustani katsomalla.

Mielestäni on aika surullista, että minulle itselleni iloinen asia on pakko yrittää pitää salassa eikä sitä voi kailottaa koko maailmalle, kuten mieli tekisi, sillä tämähän saisi aikaan vain valtavan paskamyrskyn siitä, kuinka "taas tuhlaan rahoja" eikä minulla "ole varaa" ja "eikö kolme koiraa ole jo ihan liikaa" jne. jne. jne. Toki tiedostan, että joillain näistä ihmisistä voi hyvinkin olla taustalla ajatus minun jaksamisestani, mutta luulen silti, että kovinkaan moni ei ymmärrä millainen voimavara pentu todellisuudessa on ja kuinka se pakottaa minua poistumaan kotoa muutenkin kuin lenkille, nostamaan itseni pois sohvalta ja stimuloimaan aivojani mm. koulusasioita miettiäkseni, kuinka valtavan ilon ja onnellisuuden pentu saa aikaan, vaikka se viekin voimia ihan yhtälailla kuin se niitä tuokin! 

Mutta niin. Vain ihminen itse tietää onko hankinnassa/ teossa/ sanomisissa enemmän haittoja vai hyötyjä, onko päätökset juuri hänen kannaltaan oikeita, ja voisin jopa väittää suurimman osan ehkäpä jopa laskelmoineen ja miettineen asioitaan, tekojaan ja valintojaan. Tiedän, ettei kaikki sitä tee, mutta mitäpä jos kuitenkin ensin kysyttäisiin ja lähdettäisiin ennemmi rakentavalle linjalle esim. keskustelemaan, kuin suoraan olettamuksiin ja tuomitsemiseen!?

Ottaen huomioon, että tämä blogi on perustettu jo vuonna 2015, on sen nyt täyteen tuleva 20 postausta aivan liian vähän. Vähemmän kuin mitä määrä olisi JOS toiminta olisi pysynyt sellaisena kuin tarkoitus alunperin oli. Ajatuksenahan alunperin taisi olla avata omaa elämää ja tuntemuksia, kokemuksia masennuksesta yms. viikottain, mutta alkuinnostuksen hiivuttua, tuli kirjoittelusta hyvinkin epäsäännöllistä ja sekavaakin.

Miksi sitten teen epäsäännöllisiä paluita kuolleeseen valtakuntaani? Niin. Ehkä tämä on paikka, jonne pystyn päivittelemään muutoksia ja käsittelemään tapahtuneita asioita jollain tasolla. Näin pystyn aina palatessani myös katsomaan mihin sitä viimeksi on jääty ja mitä on käyty läpi. On kuitenkin myönnettävä, että tänään writer's block on keskuudessamme. Minun on todella vaikea päästä sanoitamaan asioita, järjestämään ajatuksiani millään tasolla ja keksimään mistä kirjoittaa, miksi ja millä tavalla. Tähän löytyy vastaus ehkä tapahtumien paljoudesta, päänsisäisestä pyörremyrskystä sekä tämänhetkisestä mielentilasta. Mood: confused, anxieous, tired and tearful.

Vuonna 2017 tapahtui niin paljon, etten päässyt palaamaan blogi- kirjoittamisen pariin kertaakaan, vaikka se useasti mielessä olikin. Kaikkea tapahtunutta on erittäin vaikea muistaa, sillä vaikka vuosi sisälsi hyviäkin asioita, tuppaa surulliset ja huonot ajat hautaamaan hyvät alleen ja näin muuttamaan kaiken mustanpuhuvaksi. Traumojen ja väsymyksen myötä myös mielen luomat mustat aukot ovat isossa osassa mennyttä vuotta. Samalla loppuvuosi 2016 sekoittuu vuoteen 2017, sillä silloin tapahtui niin paljon mieltä sekoittavia asioita. 2016 ja 2017 elokuun alut muistuttavat kuitenkin hyvin vahvasti toisiaan ja ovatkin luoneet sisälleni pelon siitä, tuleeko myös tämän vuoden elokuu seuraamaan edeltäjiään raskaalla alulla vai päästäänkö sen ylitse tai edes sinne asti ilman menetyksiä. Arvoitukseksi jäänee se, mitä viime elokuussa oikein tapahtui, mutta siitä tulen kirjoittamaan täysin oman postauksen sitten aikanaan, kun olen siihen henkisesti valmis, ja kun olen esin saanut asioiden kulun jäsenneltyä päässäni oikein. Sen verran voin sanoa, että tuosta postauksesta tulee raskas, sillä aihe koskettaa minua niin syvältä ja sen ulos tuominen vaatii kipeiden asioiden käsittelyä, haavojen auki repimistä ja kyyneleitä, joille tuskin koskaan tulee loppua!

Tähän loppuun voisin sano sen, että kyllä; depressio pitää minua yhä vahvassa otteessa ahdistuneisuuden sekä itsetuhoisuuden kanssa. Jos rahaa ja apuja ei puuttuisi, tekisin mt- ongelmista sekä koulukiusaamisesta lyhyehkön videon, jossa jakaisin omia kokemuksiani sekä mahdollisesti toisin esiin myös muiden kokemuksia aiheista. Tämä projekti on ollut mielenpäällä jo yli kaksi vuotta mutta avun löytäminen tähän hankkeeseen on ollut kiven alla. Tähän vaikuttaa ehkä suurelta osin niin oma aktiivisuutta rajoittava vointini kuin autuas tietämättömyys kanavista ja mahdollisuuksista, joiden kautta tällaista kannattaisi lähteä toteuttamaan.

Maanantaina jouduin lopettamaan elämäni ensimäisen oman koiran, elämäni koiran. Poika oli jo puolisen vuotta asunut kaverini luona koska kotona se stressasi nuorista koirista ja kohinasta. Loppupeleissä tultiin tilanteeseen, jossa näkö- ja kuuloaistinsa menettävän koiravanhuksen eroahdistus uhkasi kaveriani häädöllä naapurien saatua siitä tarpeekseen sekä kaverini lasten isä uhkasi tehdä kaikkensa, jotta saisi lapset täysin itselleen ellei koira lähtisi. Tässä pattitilanteessa kaverini olisi lähtenyt etsimään koiralle uutta kotia, jota itsekin paniikissa mietin uutisen tapahtumista kuultuani. Mietin kuitenkin tätä elämässään kovia kokenutta, aistinsa menettävää, lähes hampaatonta pientä koiraa, ja kotia, jollaista se vaatisi, ja johon sen olisi stressaavaa sopeutua. Itkien ilmoitin kaverilleni, että eiköhän ole aika päästää poika peloistaan.

Vietin viimeisen yön ennen eutanasia- aikaa kaverini luona, sohvalla, koira peittoni alla nukkuen. Näin me kaksi nukuimme silloin, kun olimme nuoria ja meitä oli vain me kaksi. Tuo yö merkitsi minulle paljon! 

En lähde käymään viimeistä päivää läpi tarkemmin, sillä se tekee liian kipeää. Sen sanon, että sain kuunnella kuinka pienen miehen sydämensyke heikkeni, vaimeni ja viimein katosi. Sekä minä että kaverini itkimme koko toimenpiteen ajan ja pitkään sen jälkeenkin. Vilille oli kaivettu hauta valmiiksi kaverini parhaan ystävän talon takapihalle, jossa tuon ystävän edesmenneet lemmikitkin lepäsivät, ja joka oli Vilille tuttu ja turvallinen paikka. Ennen hautaamista kävimme ostamassa haudalle kukat ja lyhdyn, haudan lopullinen siistiminen ja koristelu jätettiin myöhempään ajankohtaan.

Tänään Vili olisi saanut täyteen täyden kymppinsä. Minulla oli eutanasiapäivän jälkeen jo muutama ihan "ok" päivä, mutta tänään repesin taas kyyneliin, kun Facebook muistutteli Vilin menneiden vuosien syntymäpäivistä. Tänään palaa Vilin kynttilä.

Paljon on tosiaan ehtinyt tapahtua, mutta jos niitä lähtisi kerralla avaamaan, olisi kirjoitus niin pitkä ja puuduttava, etten edes itse pysyisi perässä, saati sitten lukija. Todennäköisesti en edes muista kaikkea tapahtunutta, joten kesken kirjoitusten saattanee ilmaantua uusia asioita, joita sitten lähdetään availemaan joko samassa tai erillisessä kirjoituksessa. Tulevien tekstien aiheet ovat osin vaikeita minulle, joten niiden purkaminen ja käsittely tekstin kautta tulee viemään minut henkisesti hyvinkin vauhdikkaaseen tunteiden vuoristorataan, ja ottavat osansa voimistani, joka sitten peilaantuu kotioloihin ja ehkä siihen, että voimat ja inspiraatio uuden aiheen kirjoittamiseen saattavat olla hukassa, ja voi viedä hetken, ennen kuin kykenen aloittamaan rallin uudestaan uuden aiheen kanssa.

Sen verran tästä hetkestä, että elän hyvinkin ristiriitaista aikaa. Mielialani ja melentilani vaihtelevat tiuhaan, kehoni on alkanut kipuilemaan, ja koko ajan rintaani painaa jokin, josta en saa selvää. Psyykkisen vointini taso toi minulle Kelan sairaseläkkeen jatkopäätöksen kahdeksi vuodeksi, ja tuo vointi yhdistettynä fyysisiin kiputiloihin, vaikeuttaa oloani tyttäreni kanssa. Tästä taas seuraa molemminpuoleinen ikävä, joka lapsella purkaantuu luonnollisesti kiukutteluna viimein minun kanssa ollessaan. Tämä kiukuttelu taas sitten rasittaa mieltä ja vie voimia, joten oravanpyörä on valmis. Onneksi lapseni isä on kuitenkin ymmärtäväinen näissä tilanteissa ja joustaa asioista ja omasta ajastaan ilman lasta niin, että jos minulle tulee seinä vastaan enkä (tietenkään) halua riskeerata romahdusta lapsen nähden tai tilanteen menenmistä räjähdysherkälle tasolle, niin voin ottaa yhteyttä lapseni isään ja hänen kanssaan sitten sommittelemme asiat niin, että tiukkoja tilanteita ei synny.

Se, että joudun itseni takia olemaan olemaan näin paljon erossa lapsestani, tuottaa minulle hirvittäviä omantunnon tuskia, lisää itsevihaani ja tekee minusta entistä herkemmän kaikelle. Välillä tunnen ihmisten luulevan, että en vain halua olla lapseni kanssa, ja pidän sairauttani tekosyynä. Hirveää! Kuka äiti haluaisi olla erossa lapsestaan? Itse haluan vain suojella pientäni, ja ajatella hänen parastaan, ettei hän joutuisi näkemään äidin romahdusta, kun jo valmiiksi aistii kireän, herkän ja heikon mielentilan.

Tähän lopuksi: on ihana nähdä, että nukkuvalla blogilla on riittänyt kävijöitä, ja toivonkin, että määrät lähtisivät nousuun, kunhan tästä pääsen taas kiinni tähän touhuun! Suuri kiitos teille kaikille, jotka olette vierailleet poissaoloni aikanakin!

Töitä on riittänyt, onneksi. Joka viikonloppu pääsee viettämään muutaman päivän eri kunnassa tehden töitä yöt. Ensi lauantai on ensimmäinen vapaa tänä vuonna, sillä pubilla järjestetään Ystävänpäivä Special- ilta, jolloin entinen karaokevetäjä tulee pitämään huolen porukan viihtyvyydestä. Tämä sopii itselleni oikein hyvin. Vaikka lauantai- ilta vapaa onkin, niin voi olla, että ajaudun työpaikalle kuitenkin, mutta asiakkaan roolissa tällä kertaa. Eräs ystäväni olisi myös kiinnostunut lähtemään mukaan, tai ainakin tästä puhuttiin sunnuntaina, kun näimme. Saa nyt nähdä miten tässä käy, jännittää kyllä vähän.

Ystävänpäivä on sinkuille se ikuinen "yhyy- päivä" ellei halua ajatella toisin. Mut kyllä sitä itsekin kaipais jonkinmoista yllätystä tuona "erikoispäivänä", sillä vuosi sittenkin olin yksin tuona päivänä. En vain saa ihmissuhteitani kestämään. Erosimme hyvissä väleissä eikä välejä katkota, mutta kyllä se silti kirpaisee, kun on omistanut itsensä, kaikkensa, yhdelle ihmiselle siinä toivossa ja uskossa, että tämä tulee kestämään. Toki toista ei voi muuttaa, ja jos toinen ei ole vielä valmis kaikkeen siihen, mihin luuli olevansa, niin hänen on annettava lähteä etsimään itseään. En halua olla este kenellekään.

Tavoitteena olisi nyt viimein tehdä se liike, josta olen vuosia haaveillut; muuttaa pois kotikunnaltani. Pari asuntohakemusta olen tehnyt, ja juuri laitoin viestiä yhdestä yksityishenkilön vuokraamasta paritalonpuolikkaasta. Jännää ja pelottavaa tämä kaikki, mutta josko tämä (nämä) olisi se muutos, joka saa minut luopumaan ajatuksestani siitä, etten tule elämään seuraavaan syntymäpäivääni asti. We'll see...

Kirjoitin aiemmin puolisoni innostuneen runoistani ja niiden julkistamisesta. Nyt uskallan itsekin olla jo hieman ylpeä itsestäni ja kirjoituksistani, sillä niin moni on kehunut minua, jopa "oikeat" taiteilijasielut, ja muutamat opettajat. Harmi vain, ettei oma sukuni ole kiinnostunut tekemisistäni, vaan kehut tulevat lähinnä puolisoni suvun puolelta. Viime sunnuntaina puolisoni isä kehotti minua kokoamaan kirjoituksiani, ja pitämään ne tallessa, kun luin mieheni kummitädille (kummisedän ja puolison vanhempien jutellessa vieressä, ja pysäyttäen keskustelun huomattuaan, että lausuin runoani) juuri tätä Sovatekille lähettämääni "teosta". Rouva pyysi jopa kopion itselleen.

Tällaiset puheet, kehut ja kehoittelut saavatkin pienen pään miettimään, että mitä JOS!? Mitä jos jonain päivänä minut "löydettäisiin" ja vaikkapa runojani haluttaisiin painettuihin teoksiin, näytöksiin tms.? Jos minua pyydettäisiin puhumaan kokemuksistani mielenterveysasioissa, masennuksesta, viiltelystä, koulukiusaamisesta... Olisihan se kunnia, ja suuri ilo jos minussa nähtäisiin jotain muuallakin kuin puolisoni suvun puolella, eihän sitä pysty kieltämään! Haluaisin uskoa mahdollisuuksiini, mutta realistina en näe tällaiselle suuria kertoimia, eihän blogianikaan kovin usea lue, kävijäennätys taitaa olla jossain neljänkymmenen paikkeilla. Olen kuitenkin iloinen ja otettu jo pelkästään siitä, että saan herätettyä tunteita runoillani, ja että saan edes nämä kehut ja tämän arvostuksen!

Olen muuten saanut töitä! Kyllä. Viimeinkin pääsen ansaitsemaan omaa rahaa, vaikka tulot menevätkin lähinnä ensi syksyllä alkavien koirien koulutusohjaaja- opintojen kustantamiseen. Toki saan samalla kartutettua harrastusrahastoani koirille. Puhuimme erään ystäväni kanssa, että liittyisimme paikalliseen kennelkerhoon ja alkaisimme treenaamaan yhdessä, kunhan hänen tuleva koiransa on sopivassa iässä! Pääsisin viimein kotiharjoitteluiden lisäksi tekemään jotain joko kaverini neuvomana tai sitten ammattilaisen ohjaamana, jee!

Rauhallista Joulua ja loppuvuotta siis kaikille vierailijoilleni! Kiitokset tästä lyhyestä ajasta, ja jos yhtään vakiokävijää löytyy, niin nyt olisi kiva aika ilmoitella itsestään tuonne kommenttikenttään! Ja tietysti jos joku tuntee tarvetta ilmaista risuja tai ruusuja, niin nekin ovat oikein tervetulleita!

Olemme käyneet myös parisuhteessamme pientä vääntöä, joka on voinut osaltaan hieman vaikuttaa olooni, mutta pienten vääntöjen väleissä/ aikana olemme silti kyenneet säilyttämään läheisyytemme, ja syventämään tunteita toisiimme. Toivottavasti moemmat ovat oppineet myös jotain. Toki näin puolen vuoden yhdessäolon kohdalla onkin jo aika ottaa vääntöä ensimmäistä kertaa, ja ovathan asiatkin olleet suuria. On kuitenin ihana, että vääntö on nimenomaan vääntöä ja keskustelua, eikä huutoa ja tappelua, kuten aiemmassa suhteessa. Minun on kyllä rehellisyyden nimissä myönnettävä, että itse olen kerran tai pari korottanut ääntäni, jotta saisin patoutuneet tunteeni pihalle (tiedän ettei tämä ole mikään syy korottaa ääntään), ja on sanottava, että huomasin puolisoni ymmärtävän paremmin kuinka paljon kyseiset asiat oikeasti mieltäni painavatkaan.

Jotain rytmiä päiviini olen kuitenkin saanut sen jälkeen, kun uusi lisäys laumaamme muutti meille 17.11., ja puolisoni palasi töihin kahden viikon "isyyslomansa" jälkeen. Käyn päivittäin irtipito lenkeillä lauman kanssa, ja iltaisin - jos mies on kotona - hoidamme iltatoimet yhdessä. Uusi tulokas on lähentänyt välejämme toisiimme puolisoni kanssa sekä myös meidän molempien suhteita muihin koiriin. Uusi nelijalkainen olento lensi elämäämme Espanjan tarhalta, jonne se oli joutunut parin vuoden palomieskoirana toimimisen jälkeen, kun laitos joutui vähentämään koiramäärää. Poika on upea staffin ja podencon risteytys, joka on oppinut talon tavoille yllättävän kivuttomasti, ja jonka oppimispotentiaali on lyönyt minut ällikällä! Tästä tulee vielä erinomainen harrastekoira kunhan pääsemme kunnolla toimeen perustottelevaisuuden kanssa.

Minun romahdukseni tapahtui sunnuntaina, muutama tunti ennen kuin tyttäreni oli tarkoitus tulla viikoksi luokseni. Olin ollut hieman ahdistunut jo noin viikon verran, ja ilmapiiri kotonamme oli kireäksiaistittava. Nukuin lauantaiyön huonosti, pienissä pätkissä katsellen elokuvaa aina hereillä ollessani. Aamuseitsemän aikaan purskahdin itkuun, ja puolisoni yritti kysellä mikä minun on (hän itse oli ollut illalla asunnollaan pakkaamassa tavaroitaan, ja yöllä viettämässä aikaa ystäviensä kanssa). En kyennyt vastaamaan, ja nukahdinkin kyyneleet silmissä. Sunnuntaina alkuillasta tunsin ahdistuksen kasaantuvan sisälläni, ja olin itkuinen. Kävin savukkeella yrittäen helpottaa oloani, jonka jälkeen istuuduin läppärini ääreen ja laitoin minulle hyvin tärkeän, herkän kappaleen soimaan. Tunsin jo ulkonaollessani purkautuneiden kyynelien lisääntyvän, ja kun mieheni kuuli nyyhkytykseni, ja kappaleen, jota kuuntelin, hän tuli luokseni, otti minusta kiinni, puristi lujaa ja suukotti päätäni. Rojahdin kyljelleni ja ulvoin itkusta, yritin huutaa pahaa oloani pois. Kun mieheni poistui hetkeksi vamistelemaan kauppaanlähtöämme, otin spontaanin reaktion myötä mattopuukon laatikostostani ja viilsin muutaman osittain syvvänkin haavan käteeni. Kun mieheni lähti käyttämään koiria ulkona, soitin lapseni isälle ja kerroin romahduksestani sekä alavatsakivuistani ja siitä, etten tiennyt kykenisinkö olemaan tyttäreni kanssa koko viikkoa. Hän oli yllätyksekseni ymmärtäväinen.

Tyttäreni tuli meille sunnuntai- iltana kauppareissumme jälkeen, mutta voimani eivät valitettavasti riittäneet kuin keskiviikkoon asti. Tänään aamulla sain taas kuulla lapseni isältä sen saman vanhan virren siitä, kuinka hänen uusi naisystävänsä sentään "pystyy ja haluaa olla lapsien kanssa, toisin kuin tytön oma äiti!" (naisella itsellään on noin kaksivuotias tytär). Olen paska äiti, tiedän sen, ja kannan siitä syyllisyyttä ja taakkaa joka päivä. Lapseni isä tietää tämän mutta silti hän ei osaa päästää tuostakaan virrestä irti! Hänen on saatava satuttaa minua ja painaa minua jatkuvasti alas, edelleen, vaikka erostamme tulee ensi kuussa jo vuosi. Mikä siinä on?

Aikani on kulunut hyvin pitkälti uuden lääkityksen tuoman muutoksen totutteluun sekä 17. päivä saapuneen tassuttelijan tulon valmisteluun. Yllätyin kuinka nopeasti uusi lääke alkoi antamaan vastetta, ja kuinka omituista on olla ilman minulle normaalia, ahdistunutta, oloa. On inhottavaa, kun olo on "normaali", tasaisempi! En tunnista tätä oloa omakseni, ja se ahdistaa omalla tavallaan. Tasainen olo on tuonut mukanaan myös kyvyn miettiä ja suunnitella asioita. En pidä siitäkään. Ajatukset tulevaisuudesta ja elämästä tulvivat nyt mieleeni jatkuvalla syötöllä, ja saavat minut stressaantumaan. Pidin enemmän siitä tilasta, kun en nähnyt itselläni mitään tulevaisuutta. Toki enhän nytkään näe tai koe, että saisin töitä ja pääsisin oikeasti kiinni elämään, mutta kaikki muut typerät ajatukset hämmentävät. On vaikea miettiä asioita, kun ei tiedä ovatko nekin vain sitä samaa hyvänolonhakua, joita aiemmat ideat ja toteutukset (virheet) ovat olleet!

Tämä "uusi olo" on lisännyt keskittymisongelmiani ja levottomuuttani. En kykene lukemaankaan enää, en jaksa keskittyä siihen, en pysty rauhoittumaan sohvan nurkkaan kirjan kanssa. Argh! Ahdistuksen poistuttua tunnen myös kadottaneeni inspiraationi runoiluun ja muutoinkin kirjoittamiseen. Nyt ymmärrän puheet niistä taiteilijoista, jotka kärsivät masennuksesta mutta eivät suostu syömään lääkkeitä koska ne "vievät taiteilijan heistä pois".

Hyvä puoli lääkityksen tuomissa muutoksissa on se, että olen kyennyt olemaan tyttäreni kanssa paremmin, että voimani ovat riittäneet hänen kanssaan ja että olen pystynyt aidosti nauttimaan yhteisestä ajasta ja puuhailemaan asioita hänen kanssaan! Mitä lapseeni tulee, rankaisen itseäni päivittäin siitä, että sairauteni rappeutti minut niin, että jouduin luovuttamaan päähuoltajuuteni lapseni isälle, ja nyt olen siinä roolissa, etten tiedä mitä heidän kotonaan tapahtuu, kuulen kuinka huonosti mm. tyttäreni vaatetuksesta pidetään huolta, ja kuinka häntä kuskataan paikasta toiseen, vaikka lapsi on jo muutoinkin sekaisin vanhempiensa alkuvuoden erosta, kesän hoitotilanteista, siitä, että näkee äitiään niin vähän, ja isä tekee niin paljon töitä, että lapsi melkein asuu päiväkodissa (minun käsitykseni asioista)! Haluaisin pystyä korvaamaan lapselleni kaiken sen, mitä hän on vointini vuoksi joutunut käymään läpi, antaa takaisin kaiken sen hukatun ajan, ja tekemään niin monia asioita toisin vauva- ajasta lähtien! Vihaan itseäni kaiken tämän vuoksi!